perjantai 12. syyskuuta 2014

"I chose to be homeless"

Tämä postaus oli äärimmäisen haastava kirjoittaa mun kokemuksen jälkeen. Inhoan toistella sanaa "koditon", mutta "he", "ihmiset" tai "ne" kuullostaa vielä kamalammalta mun korvaan. Tässä postauksessa ei ole ainuttakaan kuvaa (vaikka kamera oliki mukana), sillä tapahtumassa halutaan ottaa huomioon erityisen tarkasti jokaisen yksityisyys. Nyt asiaan:


Erica, mun kaveri kuuluu Newberg Friends kirkkoon ja kirkon nuorille tarjottiin mahollisuutta toteuttaa lähimmäisen rakkautta palvelemalla kodittomia Night Strike tapahtumassa. Erica kerto tästä tapahtumasta ja sen kummempia miettimättä olin heti kympillä matkassa. En oikeen tajunnu mihin soppaan olin lusikkani taas työntäny ennen ko istuin Portlandissa kirkon tiloissa ja kuuntelin nuoren, nopeasti puhuvan naisen ohjeita: Älä halaa ketään, kerro nimesi, tarinasi, mutta älä mitään muuta, katso mihin astut, jos joku vaikuttaa epäilyttävältä poistu tilanteesta, raportoi pienimmästäkin epäilyttävästä asiasta, älä lupaa mitään...lista jatku ja jatku. Kyllä mua pelotti ja ohjeistuksen jälkeen teki meli vaan paeta kotiin

Vapaaehtoistyöntekijät sai jakautua vapaasti erilaisiin tehtäviin: hiusten leikkuu, manikyyri, jalkojen pesu, ruoan valmistus, ruoan jakaminen, siivoaminen (Disney duty), vaatteiden jakaminen, valvoja, raamattupiste tai ihan vaan keskustelija. Me Erican kanssa päätettiin ottaa tehtävistä turvallisimman ja mukavimman kuulosimman: vaatteiden antaminen. Meitä oli 10, joista 4 palveli vaatteita tahtovia. Jokaiselle sai antaa yhden yläosan, alaosan ja kenkäparin. Sukkia annettiin jalkojenpesun yhteydessä. Jos kahdesta vaihtoehdosta kumpikaan ei kelvannut, piti kohteliaasti pyytää poistumaan. Mun tehtävänä oli etsiä kokoja ja vaatekkappaleita lähimpänä henkilön toivetta. Muutaman kerran joku koitti tulla penkomaan laatikoita meidän kanssa, mutta tällaisia tilanteita varten meillä oli kaksi ihmistä seisomassa meidän takana varmistamassa turvallisuutta.

Tapahtuma oli sillan alla. Tehokkaasti valaistu ja järkevästi organisoitu alue, jossa kaikki käyttäyty ihmisksi, jos ei, soitettiin poliisit paikalle (ei sinä iltana kun mä olin paikalla, onneksi). Paikalla oli lähemmäs 70 koditonta. Enemmän, mitä oon ikinä ennen nähny yhdessä paikassa. Vaikka mua pelotti ja ahdisti aluksi olla tuolla alueella, pian rentouduin ja uskalsin katsella ympärille. Osa paikallaolijoista oli todella stereotyyppisen kodittoman näkösiä, osa oli normaalin oloisia nuoria. Mitä enempi katselin ihmisiä, sitä vähemmän erotin enään kuka oli hyväntekijä ja kuka koditon. Yhdistävä tekijä kodittomilla oli se, että lähes jokaisella oli jokin tärkeä asia mukana esim. koira, papukaija, kitara, pyörä, kirja...

Vaatteet odotettavasti loppu ennen tapahtumaa, joten meidän tehtävänä oli mennä ja kohdata ihmisiä. Se oli melko vaikiaa. Mitä voi kysyä, kuulumisten ja nimen lisäksi? Miksi susta tuli koditon? Miks kukaan ei oo auttanu sua pois kodittomuudesta? Mikä on sun tarina? Mä olin tosi utelias kuulemaan paikallaolijoiden tarinoita. En kuitenkaan kokenut sopivaksi kysyä niitä kysymyksiä, mitkä mua eniten kiinnosti, joten ihmisten kohtaaminen jäi lähinnä kuulumisten kysymiseksi.

Eräs avojalkainen, pinkkihiuksinen, sinisilmäinen ja iloinen nainen kahden chihuahuan kanssa päätti raottaa kysymättä mulle ja Ericalle verhoa kodittoman maailmaan: "I´m happy with my husband. I don´t care about stuff. My brother keeps stealing my necklaces and bracelets. Last time he stole a necklace my husband got me on valentines day and he tried to sell it to my sister. I don´t care. I chose to be homeless, I did not want to live with my parents. Anyway, I came to Portland about month ago from Vancouver, here is so much more for homeless people. I have a community here." Tää oli tosi pysäyttävä kertomus mulle ja vetää edelleen sanattomaksi. Voiko kodittomuus olla todella valinta, jossa ihminen voi sanoa hymyillen ja silmiin katsomalla sanoa olevansa onnellinen?

Nyt alan tajuta, kuinka hyvin meillä Suomessa asiat on. GO FINALND! Eilen olin todella ylpeä Suomesta ja suomen kansalaisuudesta. Ilta opetti mulle paljon  ja avas mun silmät näkemään uusia asioita. Tapahtuma oli tosi tärkeä kodittomille kaikinpuolin hammaslääkäribussista lautapeleihin, kuinka monesti kuulinkaan: "See ya next week!". Täällä lätäkön toisella puolella on uskomattomia hiljaisia sankareita järjestämässä mahdollisuuksia tarrata normaaliin elämään edes hetkeksi niille, jotka ei kulje sillä valoisimmalla puolella.

Vaihtovuosi vie paikkoihin mistä ei uskois itseensä löytävänsä. Vaihto-oppilasvuosi opettaa. KIITOS ROTARY!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti